Aloitetaan samantien kuvalla joka oikeasti voi jopa kertoa minusta.
Huomenna koko päivän töissä. Muut lähtee laivalle. Suurin osa nykyisistä kavereistani mukaan lukien poikaystäväni. Hiukan harmittaa etten itse pääse mukaan, eikä mua edes pyydetty vaan automaattisesti oletettiin että olen töissä ja pidän baarin pystyssä. No, tavallaan oikeeseen ajankohtaan nä työvuorot tuleekin kun on muutto edessä ja rahanmeno ylitsepääsemätön. Pankistakin jouduin lainaa hakemaan ja toivon että asiat menee juuri niin kuin olen suunnitellut. Tänään kun juttelin pankkivirkailijan kanssa ni vaikutti ihan lupaavalta. Kotivakuutusta ja säästötiliä samalla tarjosivat. Käy! Ainoa että taidan hakea kyllä kotivakuutuksen yhdeltä tutultani.
En tiedä miten olisin, harmittaa kovasti kun vieläkään en itse pääse laivalle. Olisi todella kiva joskus itsekin päästä rellestämään meren päälle. En ole koskaan aikaisemmin ollut laivalla oikeen irrottelemassa. Yleensä vain kisamatkalla tai koulun opintomatkalla. No, ihan turha tässä on sitä harmitella... Toivottavasti pitävät hauskaa sitten munkin puolesta.
Tänään taas ratkesin syömään jotain ihan väärää. Käytiin kaverin kanssa ostoskeskuksessa ja pienen painostuksen jälkeen menin syömään hesen ranskalaiset. Tajusin sentään zeroa juomaksi ostaa. Eli tänään ruokakiintiö on aika lailla täynnä. Kun taas alkaa treenit, niin voin jopa uskaltaa syödä enemmän. Niin sanotusti terveellisesti kylläkin. On unohdettava kaikki heset ja kebabbilat sun muut roskapaikat. En tähän karppaajajengiin jaksa mukaan lähteä, tiedän perunoidenkin kera miten syön ja miten paljon. Nyt yritän tottua näläntunteeseen. Ajattelin ehkä ensimmäistä kertaa pitää laihduttamisen jonkinlaisessa ruodussa enkä päästä tätä lähtemään käsistä. Kuitenkin on taas jaksettava nyrkkeillä sekä käydä töissä. Se oli pahimpina aikoina todella vaikeaa. Olin aivan loppu, en osannut olla oma itseni, minulla oli aina kylmä ja pelkäsin syömistä. Osittain kaipaan sitä, koska silloin niitä tuloksia tuli ja ruokaa oli helppo välttää. Nyt se on taas astetta haastavampaa, kun ympärillä on liikaa valvovia silmiä. Mutta toisaalta olen oppinut salaamaan painonpudotukseni, kunhan en mainitse syömättömyyttä ääneen tai sitä, kuinka ahdistunut olen vartalossani. Haluan joskus hymyillä peilikuvani edessä. Nyt mieleni tekee vain itkeä ja siitä onkin tullut yksi rutiineistani. Vaa'an olen taas hakenut sänkyni viereen ja joka aamu siihen noustessani olen kuin maani myynyt. Nyt toivon sitä vanhaa itsekuria ja tuloksia itselleni. Ja kukaan muu ei siihen pysty vaikuttaa kuin minä itse.
Yllättävää että eräällä kaverillani on taas ongelmia ja tarvitsee mukamas juuri multa tukea. Meillä meni tossut solmuun (taas kerran) ja nyt avautuu siitä kuinka peloissaan hän on. Tuntuu että aina riitojen aikana hänelle tulee joku hätä ja kukaan muu ei voi häntä auttaa. Tarviiko mun mukamas hyväsydämmisyyttä käyttää hyväkseen ja sopia asiat sen kautta? Tämä on taas niin läpinäkyvää ja monta kertaa ennenkin nähty. Kohta taas asiat ovat hänen mielestä niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Miksei ihminen vain voi pyytää anteeksi? Sillä voi jopa pelastaa paljon. Mutta kun sen aina jättää sanomatta...
Mutta nyt turvaudun taas thinspiratioon ja itsesääliin. Ei, siihen en vajoa. Nyt olen vahva ja tulen olemaan pienipienipieni... Ehkä silloin minustakin pidettäisiin taas enemmän. Koska oma itseni en ole tällä vartalolla. Paha olo sen kun vain yltyy. Onneksi osaan peittää sen ja vakuuttaa että kaikki on hyvin. En halua läheisteni olevan taas huolissaan minusta. Ja tällä kertaa en aio ranteitani viiltää auki, joten paha oloni tulee olemaan vain oma salaisuuteni, ei kenenkään muun.
t.eme
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti